sound of music

Juha Tapion konsertti oli mahtava! Tykkään niin älyttömästi Juha Tapiosta. Se on mun makuun just sopivaa musiikkia, ei liian raskasta eikä myöskään pelkästään pliisua ja syviä sanotuksia. Juha Tapiosta alkoin tykkään joskus ennen riparia ku kuulin pari kappaletta sen levyltä. Nykyään Juha Tapion musiikki ei oo enää gospelia ja kuuntelenkin musiikkia ihan eri mielessä. Juha kertoo tosi hienolla tavalla parisuhteen ongelmista ja iloista. Semmosesta elämästä mitä itekki elää ja usein voi vaan samaistua sanoihin. Kuuntelen muutenki musiikissa usein ensiksi sanoja ja ku radiosta tulee ihan tarpeeksi pettämisestä, avioeroista, irtosuhteista ja kaikesta muutenki surullisista asioista kertovia biisejä, tuntuu että Juha Tapio laulaa siitä miten sitä parisuhdetta vaalitaan ja hoidetaan. Siksiki musiikki kolahtaa muhun ihan kympillä.  

Paluu arkeen on alkanut. Viikonloppu meni ihanasti löhötessä, ei olla Mikan kanssa pitkään aikaan oltu kahestaan täällä Helsingissä. Katottiin Lostin eka tuotantokausi loppuun. Se menee koko ajan vaan hämärämmäksi ja nyt onki mietinnässä kannattaako tulevia tuotantokausia katsoa. Oli joka tapauksessa kiva kattoa taas jotain sarjaa yhessä, nyt pitäis keksiä joku hyvä sarja katottavaksi? Ehotuksia? Pako ja Frendit on jo katottu.

Haluaisin tosi paljon syyä karkkia, etenkin salmiakkia ja juua kokista. Voi vitsit. Tämmöset vedot ja lakot alkaa aina jossain vaiheessa turhauttaa, mutta kyllähän tää itsekuria kasvattaa! eikä enää oo es kauaa jouluun, jollon tulee paussi että saa juoda kokista. ihanaa!

Ai niin, eilen oli vaalit. Käytiin äänestämässä ja aika vaikea on löytää omaa ehdokastaan täällä Helsingissä, Raahessa ois suunnastaan valinnanvaikeus monesta hyvästä ehdokkaasta. En kuulu mihinkään puolueeseen enkä osaa myöskään automaattisesti äänestää jotain puoluetta. Koitin tehä kaikki maailman vaalikoneet
ja tulokseksi tulee aina niin sillisalaattia. Loppujen lopuksi puolueiden vastauksissa tuntui olevan vain pieniä eroja. Mua kyllä kiinnostaa tosi paljon politiikka ja koitan ottaa selvää mikä puolue ajaa niitä asioita, mitä itekki haluaisin ajaa. Opiskelijana ja kahden eläkeläisen lapsena on toki eri näkökulma asioihin ku monella muulla suomalaisella, mutta en silti ymmärrä sitäkään että pelkästään köyhien asioita pitäisi ajaa. Usein ihmiset ovat tehneet myös työtä palkkansa eteen ja arvostan sitä. Jos tekisin hulluna duunia itekki niin ois kai sitä rahaa ihan eri tavalla. Näitä asioita vois miettiä loputtomiin ja varmaan mietinkin. Vaalien aikana oon jutellu tosi monien kanssa puolueista, vaaleista, äänestämisestä. Tuntuu että tosi harvaa opiskelijakaveriani asiat tuntuu kiinnostavan. Se on sääli, miten saisikin jokaisen miettimään että asiat ei vaan automaattisesti pyöri ja päätökset tapahdu vaan ite voi omalla äänellään vaikuttaa siihen minkälainen maa tämä Suomi on meille asua. Nojoo, tulipa taas pohdittua. Huomaan että monesti kirjotan tätä blogia ihan vaan selvittääkseni omia asioitani.

Onnea kaikille valtuustoon päässeille! Meijänki perheestä pääsi yks, jee!

Viime viikolla täytin siis 22 vuotta. Se ei oo vielä kovin paljoa ja hyvä niin. Muistan kun ennen aina halusin vaan vanheta nopeaa. Tottakai sitä vieläki haaveilee tulevasta, kyllähän se luo sisältöä elämään semmonen. Ois ihana ku ois omakotitalo, perhe, vähä vakaampi talous yms. Lopulta kuitenki nautin niin paljon tästä opiskelusta. Kesällä tein kahta työtä, välillä neljääki. Huomasin että syksyn lähestyessä odotin vaan että alkais opinnot niin sitte helpottas. Nytki oon haaveillu joulusta. Miksi en haaveile tästä hetkestä enemmän?

Maanantaina äiti lähti viemään mua Raahesta Vihantiin autolla.( Vihannissa on siis Raahen lähin juna-asema ja Vihannin ja Raahen väli on n.30 kilometriä.) Helsinkiläisille tiedoksi, että tie on siis mutkaileva, metsää on koko ajan ympärillä. Aamulla lähettiin ja oli vähä routaa maassa. Oli pilkkopimeää ja kappas vaan, lähettiin myöhässä. Äitin oli pakko ajaa lujaa ja voin kertoa että pimeys oli karmivan pelottava. Oon aina pelännyt ajamista, mutta harvemmin kyydissä olemista. Nyt ku missään ei oo hirviaitoja eikä oikeen näkyvää asutusta, tuntu matka ikuisuudelta ja rukoilin vaan ettei mitään käy. Juteltiin äitin kanssa onnettomuuksista ja siitä, että miksi sitä pitää paniikinomaisesti pelätä, sillä jos hirvi tulee niin se tulee. Sitten huomaan kuinka vasemmalla näkyy ikäänkuin neljä ihmistä käppäilemässä. Suoraan meidän auton eteen! Tietenkin minä olen niin fiksu, harkitseva ja etenkin kärsivällinen luonne, että aloin tapani mukaan suoraa päätä kirkumaan. Se aiheutti sen että äiti jarrutti ja siinä se oli, valtava hirvi, meidän silmien edessä. Hirvi oli niin suuri että sen maha ja jalat siinä näkyi, ei mitään päätä, sen verran korkea se oli (On se Komea eläin). Hetken elämä lipui vaan silmissä ohi, mutta kun mentiin pahki ( Pahki on siis sitä ku mennään jotain päin, törmätään), osuttiin vaan jalkaan. Pysyttiin tiellä ja jatkettiin matkaa. Hysteerinen itkukohtaus ja valtava hiljaisuus. Se oli lähellä. “Kiitos Taivaan Isä että ollaan elossa”. Kerkesin nippanappa junaan. Huoli jalkansa loukanneesta hirvestä yksin metsässä jäi huolettamaan, oli isku sen verran kova. Tajuttiin että nyt kun on hirviaika, niin mitä luultavimmin joku sen ampuu ja sitten se pääsee tuskistaan.

Ihmeellinen on tämä elämä. Asiat on pienestä kiinni. “Ei saa kirkua autossa kun ei itse aja.” Kappas ku siinä tilanteessa en kerennyt miettiä. Äiti ei ollut huomannu hirveä joten ilman kirkumista oltas todennäkösesti ajettu vaan suoraan pahki. Sen verran hitaasti hirvi löntysteli. Ei siinä paljoa joululomaa suunnitella jos huomenna en ookkaan täällä. Toki suunnittelen ja haaveilen edelleen, mutta tän viikon oon nauttinut joka päivästä ihan uusin silmin. Mikään ei pitkään aikaan oo tuntunut niin ihanalta ku oli palata junamatkan jälkeen kotiin ja päästä Mikan syliin. Tää viikko on kyllä antanutki paljon. Helmi oli torstai-ilta kun oltiin taas soittamassa siellä Ilkka Puhakan illassa. Tällä kertaa bändissä oli aivan huippuja ystäviä ja kaikenlisäksi parhaimpia soittajia vaan ikinä. Huomasin välillä vaan ku olin niitten soiton lumoissa, että kylmät väreet meni pitkin selkää. Oli aivan uskomatonta laulaa. Mulla oli myös neljä stemmalaulajaa tällä kertaa, kolme niistä oli nuoria miehiä! Mikäs sen ihanampaa yleensäkään on ku kuulla miesten laulavan ja voi miten ne laulokaan ihanasti! Illalla oli myös meidän koulun lauluyhtyeen debyytti ja sehän meni oikein mahtavasti. Poissa oli paniikinomainen jännitys. Ihana oli tunne siitä, että oon osa porukkaa ja se riittää niille. Mun ei tarvi tehdä yhtään enempää tai laulaa yhtään paremmin.

Projektina on siis nauttia tästä päivästä. Kiitollisin mielin alan nyt siivoamaan tuota valtavaa vaateläjää jonka heitin eilen olohuoneeseen. Mitä vaatteita pidän, mitkä menee varastoon, mitkä pois. Sitten ehkä uskallan herättää tuon suloisen miehen jonka varpaat pilkottaa peiton alta. Päästään yhdessä urheilemaan, syömään ja illalla Juha Tapion keikalle!

Tosi sekava teksti, mutta sekava on mun pääki!

Elämä on pyörinyt (ylläri pylläri) koulun ympärillä ja aika menee hurjaa vauhtia. Oon jopa vihdoin päässyt reenaan vähä klassistakin pianoa ettei se jää ihan unohduksiin. Tykkään tästä Helsingistä niin paljon enemmän ku viime vuonna. Siihen on montakia syytä. Mulla on uus asenne, mulla on uusia ystäviä, Mikalla on mulle aikaa ja jotenki on löytänyt paikkansa.

Oon ollut aivan liekeissä ku mulla on muutamassa aineessa Eeva-Leena Pokela, joka on ollut mun lapsuuden idoli. En tiiä muistatteko, mutta pikku kakkosessa oli niitä sormileikkejä ja kaikkia kivoja musiikkiohjelmia, niin Eevis oli niissä vetäjänä. Ajattelin aina pienenä että haluaisin olla tommonen ja se oliki iso syy miksi innostuin menemään muskariin, musiikkiopistoon ja musiikkiluokalle. Nyt jotenki aivan tippa linssissä miettii että tänne on tultu.

Ulkona on sininen taivas ja aurinko paistaa. Luin Sirpan päivityksistä että Rovaniemellä on luntaki ripotellut ja ainaki räntää, hullua! Kieltämättä ajatukset menee jo kohti joulua, sillä nyt jo harjoitellaan joululauluja joulukonserttiin ja joulukeikoille. Jotenki haluaisin silti nauttia syksystä. En oo koskaan osannut nähdä syksyssä mitään kovin hohdokasta, se on ollu mulle monesti semmonen välivaihe. Lokakuussa on toki mun synttärit ja se on ollu aina yks etappi vuodessa, mutta en oo ennen tätä syksyä kerennyt katselemaan luontoa ja ihmisiä. Vihreät, keltaiset ja punaiset puut näyttää upeilta auringon valossa ja illalla katulamppujen loisteessa. Kynttilät on aika huippu juttu ja kaakao!
Koitan nauttia myös elämän pienistä hetkistä. Tänään kivan ja energisen koulupäivän päätteeksi pelattiin Terin kanssa korttia koulun ruokalassa, joskin innostuin välillä liian äänekkääseen pelaamiseen, mutta se johtui myös tunnelatauksesta ja hetkellisistä onnistumisen riemuista, sillä lopulta hävisin kaikki pelit. Teri on ihan huippu. Illalla meijän paremmatki puoliskot liittyy seuraan ja on luvassa leffailta. Jee!

Stokkalla on hullut päivät ja se on pistänyt jopa kaupungin liikenteen sekaisin. Mika kävi eilen siellä ja teki jotain löytöjäkin. En ite oo uskaltautunut menemään sinne tungokseen, sillä väkeä on niiiin sairaasti. Ympäriä Helsinkiä heiluu keltaiset muovikassit ja se on omalla tavallaan niin hauskaa.

Karkki- ja limsalakko jaksaa muuten sairaan hyvin. En ois ikinä uskonut että pari kuukautta voi mennä näin helposti. Tottakai mieli tekee useinki, mutta olo on niin kevyt ilman sitä lisäainemäärää.
En tiiä miten Pasi jaksaa siellä Raahessa ilman tupakkaa, mutta tuun tarkistamaan tilanteen ens viikolla!

Oon koululla ihan liian pitkään vaan lorvimassa, mutta tämmöstä siis tänne tällä kertaa.
Oon onnellinen.