sound of music

Viime viikolla täytin siis 22 vuotta. Se ei oo vielä kovin paljoa ja hyvä niin. Muistan kun ennen aina halusin vaan vanheta nopeaa. Tottakai sitä vieläki haaveilee tulevasta, kyllähän se luo sisältöä elämään semmonen. Ois ihana ku ois omakotitalo, perhe, vähä vakaampi talous yms. Lopulta kuitenki nautin niin paljon tästä opiskelusta. Kesällä tein kahta työtä, välillä neljääki. Huomasin että syksyn lähestyessä odotin vaan että alkais opinnot niin sitte helpottas. Nytki oon haaveillu joulusta. Miksi en haaveile tästä hetkestä enemmän?

Maanantaina äiti lähti viemään mua Raahesta Vihantiin autolla.( Vihannissa on siis Raahen lähin juna-asema ja Vihannin ja Raahen väli on n.30 kilometriä.) Helsinkiläisille tiedoksi, että tie on siis mutkaileva, metsää on koko ajan ympärillä. Aamulla lähettiin ja oli vähä routaa maassa. Oli pilkkopimeää ja kappas vaan, lähettiin myöhässä. Äitin oli pakko ajaa lujaa ja voin kertoa että pimeys oli karmivan pelottava. Oon aina pelännyt ajamista, mutta harvemmin kyydissä olemista. Nyt ku missään ei oo hirviaitoja eikä oikeen näkyvää asutusta, tuntu matka ikuisuudelta ja rukoilin vaan ettei mitään käy. Juteltiin äitin kanssa onnettomuuksista ja siitä, että miksi sitä pitää paniikinomaisesti pelätä, sillä jos hirvi tulee niin se tulee. Sitten huomaan kuinka vasemmalla näkyy ikäänkuin neljä ihmistä käppäilemässä. Suoraan meidän auton eteen! Tietenkin minä olen niin fiksu, harkitseva ja etenkin kärsivällinen luonne, että aloin tapani mukaan suoraa päätä kirkumaan. Se aiheutti sen että äiti jarrutti ja siinä se oli, valtava hirvi, meidän silmien edessä. Hirvi oli niin suuri että sen maha ja jalat siinä näkyi, ei mitään päätä, sen verran korkea se oli (On se Komea eläin). Hetken elämä lipui vaan silmissä ohi, mutta kun mentiin pahki ( Pahki on siis sitä ku mennään jotain päin, törmätään), osuttiin vaan jalkaan. Pysyttiin tiellä ja jatkettiin matkaa. Hysteerinen itkukohtaus ja valtava hiljaisuus. Se oli lähellä. “Kiitos Taivaan Isä että ollaan elossa”. Kerkesin nippanappa junaan. Huoli jalkansa loukanneesta hirvestä yksin metsässä jäi huolettamaan, oli isku sen verran kova. Tajuttiin että nyt kun on hirviaika, niin mitä luultavimmin joku sen ampuu ja sitten se pääsee tuskistaan.

Ihmeellinen on tämä elämä. Asiat on pienestä kiinni. “Ei saa kirkua autossa kun ei itse aja.” Kappas ku siinä tilanteessa en kerennyt miettiä. Äiti ei ollut huomannu hirveä joten ilman kirkumista oltas todennäkösesti ajettu vaan suoraan pahki. Sen verran hitaasti hirvi löntysteli. Ei siinä paljoa joululomaa suunnitella jos huomenna en ookkaan täällä. Toki suunnittelen ja haaveilen edelleen, mutta tän viikon oon nauttinut joka päivästä ihan uusin silmin. Mikään ei pitkään aikaan oo tuntunut niin ihanalta ku oli palata junamatkan jälkeen kotiin ja päästä Mikan syliin. Tää viikko on kyllä antanutki paljon. Helmi oli torstai-ilta kun oltiin taas soittamassa siellä Ilkka Puhakan illassa. Tällä kertaa bändissä oli aivan huippuja ystäviä ja kaikenlisäksi parhaimpia soittajia vaan ikinä. Huomasin välillä vaan ku olin niitten soiton lumoissa, että kylmät väreet meni pitkin selkää. Oli aivan uskomatonta laulaa. Mulla oli myös neljä stemmalaulajaa tällä kertaa, kolme niistä oli nuoria miehiä! Mikäs sen ihanampaa yleensäkään on ku kuulla miesten laulavan ja voi miten ne laulokaan ihanasti! Illalla oli myös meidän koulun lauluyhtyeen debyytti ja sehän meni oikein mahtavasti. Poissa oli paniikinomainen jännitys. Ihana oli tunne siitä, että oon osa porukkaa ja se riittää niille. Mun ei tarvi tehdä yhtään enempää tai laulaa yhtään paremmin.

Projektina on siis nauttia tästä päivästä. Kiitollisin mielin alan nyt siivoamaan tuota valtavaa vaateläjää jonka heitin eilen olohuoneeseen. Mitä vaatteita pidän, mitkä menee varastoon, mitkä pois. Sitten ehkä uskallan herättää tuon suloisen miehen jonka varpaat pilkottaa peiton alta. Päästään yhdessä urheilemaan, syömään ja illalla Juha Tapion keikalle!

Tosi sekava teksti, mutta sekava on mun pääki!